Aamun kaksi puolta

Heräsin tänään aika aikaisin. 

Ilahduttavaa kyllä, osasin ratkaista tilaneteen oikein, eli painelemalla Pyynikille portaisiin. Menin pitkästä aikaa näköalapaikalle hengittämään, se on paras paikka keräillä vähän ajatuksia. Ja tasata pulssia (ei ole kunto ihan parhaalla mallilla ei). Oli todella sumuisaa, järvelle ei nähnyt kuin juuri ja juuri. Oli vähän valju mielikin.

Matkalla takaisin törmäsin kumminkin kärpässieneen.

Siinä se pojotti värikkäänä ja täysin häpeilemättä iloisen värisenä vaikka koko muu maailma murjotti harmaassa sumussaan. Ja sen ympärilläkin näytti tietenkin jotenkin erityisen vihreältä.

Nämä kuvat on otettu siispä tänä aamuna ehkä minuutin ja kymmenen metrin välein toisistaan. Joskus se on semmoista. Että kun katsoo ihan pikkuisen eri kulmasta niin vastaan tuleekin ihan uusi näkymä.

Tein siinä sitten askelkyykkyjä ja paluumatkalla kävin ostamassa näkötornin kahvilasta munkin aamiaiselle.

Muuta tänään tapahtunutta: siivosin vaatekaapin rankalla kädellä. Sinne jäi yksi kokonainen hylly tyhjilleen. Irtisanoin myös salijäsenyyteni. Teen selkeästi päätöksiä nyt syyspäissään, mutta meni syteen tai saveen niin ainakin mennään eteenpäin. Ja munkkimaastossa lenkkeily tulee halvemmaksi (tosin mahdollisesti kohtalokkaammaksi) kuin salijäsenyys. 

Nyt on liikkuminen omissa käsissä siis.

Tietääkö muuten joku, että löytyykö netistä tai jostakin joku biisi tms. nauhoite jossa tulee esimerkiksi minuutin tai 30 sekunin kohdalla äänimerkki? Teen venyttelysuunnitelmaa, enkä jaksaisi kännykän ajastimella kellottaa (seurata koko ajan kuluvaa aikaa), mutta kun laiskana tulee helposti venytettyä parempaa puolta aina pidempään... mikä ei sitten taas oikein hyödytä ihan sillä lailla kun toivoisin. Vinkit otetaan kiitollisena vastaan!

EN: Two photos. Same day, same place, one minute apart. Theres two sides on every story?

Sateen jälkeen on vihreää, sateen jälkeen on helppo hengittää

Kävin tänään lenkillä.

Vettä tuli kuin saavista. Olin kilometrin jälkeen niin märkä etten nähnyt enää eteeni. 

Lenkkarit painoivat kaksi kertaa sen mitä normaalisti. Sinänsä onni että satoi, koska viime aikojen lenkkiahkeruus olisi muuten johtanut siihen etten olisi juossut metriäkään. Nyt oli happea. Paljon ilmaa ympärillä. Ja sitä vettä.

Vastaan tuli muita lenkkeilijöitä ja katselimme toisiamme huvittuneina. Olen varmasti näyttänyt superkauniilta tulitakin huppu kenny-asetuksille vedettynä, etuhiukset liimautuneena poskille. Mutta ne hymyt ilahduttivat. Että jaahas, tässä me aikuiset ihmiset sitten ollaan. Sateessa juoksemassa.

Loppumatkasta alkoi lapsettaa ja pompin tullessani lätäköissä kun kukaan ei nähnyt.

Kuulokkeista (jotka toivottavasti toimivat myös tämän reissun jälkeen) kantautui tämä laulu:

Now I'm first to admit the fact 

I've done little bit of this and that--

--I've done less wrong than I've done right

But I can never escape what I've done right

Thinking Lucifer live on Jupiter, he chilling right here

But I'm killing this nightmare

Not willing to fight fair

Hell with a Nike Air, I run barefoot through the desert--

- Redrama/ I don't know what to tell you

Ajattelin että tässäpä vasta biisi. Sitten ajattelin, että taidan olla aika vanha koska tämä ei taida olla aivan kuuminta radiosoittokamaa. Ja sitten ajattelin hiukan Jupiteria, avaruutta ja hengailevaa Luciferia. Ja vielä jotkut sanovat ettei rap-musiikki herätä tunteita. Keksin rimmaavan otsikonkin!

EN: Rainy days... 

Päivän urheilukatsaus

♥ Leijonat voittivat, kuulin mummolta. Tuli hyvä mieli, en kyllä nähnyt pelistä sekuntiakaan.

♥ Pesin kaikki urheiluvaatteet tänään ja viikkasin nätisti. Superia. Nyt kelpaa lähteä taas lenkille. (Sivuhuomiona, täytyy tihentää pyykinpesuväliä.)

♥ Olen ollut viikonlopusta asti hieman puolikuntoinen. Raivostuttavaa kun ei tiedä pitäisikö liikkua vaiko ei. Maanantaina oli jooga/pilates harjoittelua ja tiistaina pyöräilyä/pilatesta. Kummankin jälkeen seuraavana aamuna olo oli kuin rekan alle jäänyt. Ei hyvällä tavalla.

♥ Haluaisin uudet juoksu/treeni trikoot. Mistä löytäisi kivat kohtuu hintaan? 

♥ Olen oppinut pitäväni intervallitreenauksesta. Tällainen tuuliviirikin jaksaa keskittyä, kun tempo vaihtelee, välillä meinaa kuolla, sitten taas ei, sitten taas joo... hymyilen ihan idioottina aina sunnuntaiaamun intervellit läpi (siellä tuskanhien ja irvistyksien alla siis).

♥ Meillä oli mummon kanssa hyvät syväanalyysit olympialaisista tänään. Mummo tykkää kovasti lumilautailusta vaikka kuoru oli kyllä "tieten liian hurja". Slopestyle oli siis kiinnostavampaa, laskijat kuulemma tosi rohkeita ja Enni on suosikkiurheilija, tietty. Jääkiekosta hän ei kuulemma enää niin välitä. Sitä katsottiin sillon kun pojat oli vielä kotona, nyt mummo katsoo kuulemma vai sitä mikä on hänen "omahan mielehen". Me ollaan samasta puusta, niin ollaan.

Nyt jatkan taitoluistelun parissa! En tajua tästä oikein mitään, mutta pakkohan sitä on ammattilaisia ihailla, niin helppoa-niin helppoa...

EN: I've been feeling a bit sick this week so not so much training for me. Luckily Olympics are on and I can watch how the pros do it. It does not even matter which type of sport is going on, it is inspiring. My grandma told me today that her favorite is slope style because the athletes are so brave :)

Ennakkoluuloista urheiluun

Kävin tässä yhtenä kertana kuntosalin tanssitunnilla.

Asia, joten olen vältellyt viimeiseen asti. No ok, olen käynyt zumbassa mutta se on eri asia. Jokainen ymmärtää sen eron tanssituntiin?

Tuolloin oli kaksi puolen tunnin mittaista "tuntia", ensin lattareita ja sitten strip aerobicia. Kyllä, luitte oikein. Menin vähän siksi, kun ei oikein muutakaan ollut tarjolla. 

No, se lattaritunti oli aika kauheaa. Tämä siis näin lattareita tanssineen näkökulmasta. Ihan hauska setti noin sykkeen nostatuksena, mutta käyn ehkä jatkossakin zumbassa mielummin. Mutta, se strip aerobic... Ei ole ollut hetkeen niin hauskaa. Siis puhtaasti hauskaa. Tunnilla jumppailtiin painotankoa käyttäen, you do the math. Tehokasta, tuli kuuma, tuli ilo tekemiseen pitkästä aikaa. Yllättävää. Tosin, ei ehkä kannata reilun kolmen vuoden treenitauon jälkeen tehdä niitä haarahyppyjä ihan samalla uskolla kuin balettivuosina. Nyt on muistona lievästi nokkiinsa ottanut takareisi. Pikkurevähdys on kuitenkin pientä jos vertaa kipeäytyneisiin hymyilylihaksiin. 

Olen huomannut salilla käydessäni, kuinka paljon ennakkoluuloja olen kantanut mukanani siitä, minkälaista kuntosalilla oikein on. Varmaan samanlaisia tuntemuksia on aika monella, eri asia mihin lajiin sitten suuntautuu kenelläkin. 

Ennakkoluulot eivät saisi estää tekemästä. En ehkä jatkossakaan käytä kuntosalini tanssitunteja hyödyksi, koska kaipaan tanssimiselta ihan erilaista ulottuvuutta. Strip aerobiciin voisin tosin mennä uudelleenkin ihan hysteerisyyden nimissä. Ei kannattaisi ottaa itseään niin vakavasti. Elämässä on paljon asioita, jotka osoittautuvat hyviksi kun antaa niille mahdollisuuden.

Mitä liikuntamuotoa tai kuntosalituntia te olette lähtökohtaisesti vihanneet kunnes kelkka kääntyi? Vai ovatko kaikki ennakkoluulot osoittautunett todeksi? Minä käyn aina toisinaan edelleen body pumpissa. 

EN: When you get older, you should definitely make more time for stretching. 

One minute ma...rathon?

Uskon siihen, että jossakin syvälllä tiedämme itse mitä tarvitsemme ja minkä verran. Kroppa kertoo kyllä.

Olen marraskuussa tarvinnut paljon peittoja, kynttilöitä, hiljaisuutta ja avokadoja.

Tänään tarvitsin pitkästä aikaa lenkin. En ole käynyt lenkillä sataan vuoteen... tai siltä ainakin tuntuu. En varmasti jaksa juosta puoliakaan siitä matkasta kuin aikaisemmin. Mutta väliäkös tuolla, kun olen ajat sitten päättänyt että kaikki elämässä ei ole suorittamista ja yhden minuutin lenkkikin on parempi kuin ei mitään. Olin oikeasti kyllä ulkosalla 40 minuuttia. (Juoksin niistä ehkä 10)

Mikä rauhoittava vaikutus noilla minuuteilla ja raittiilla ilmalla voikaan ihmiseen olla. Eikä pakkanen haittaa kun pukee päälle.

Paras juttu mitä keksin tänään: isot kuulokkeet toimivat samalla korvanlämmittiminä! En ole käyttänyt niitä lenkillä aikaisemmin, kun olen jostain syystä ajatellut että ne eivät pysy. Mutta tämahän oli paras juttu taas apinanmuistiin. Ahdistun pipon kanssa, tulee kuuma. Ja ilman pipoa korvat jäätyy. Ongelma ratkaistu, hurraa! 

Ja toinen paras juttu: Missy Elliotin One Minute Man on hemmetin hyvätempoinen lenkkibiisi. Samalla kun hihittelee nostalgioissa niin tulee vtsalihaksetkin treenattua. Kuka muu muistaa tämän?

.... I don`t want I don`t need I can`t stand no minute man... 

Vieläkö sieltä löytyy urhoollisia, jotka juoksentelevat ulkosalla ripset huurussa pakkasta uhmaten?

EN: Found out today that these headphones work great in the winter. They keep my ears warm when I run :) And Missy Elliot's One minute man has a perfect tempo for power walks haha.

Ajasta viis, juokseminen parantaa kaiken

Kuten otsikon pontevuudesta kuuluu, olen pitkästä aikaa käynyt jälleen lenkkipoluilla. Ja löytänyt sieltä jonkinlaista rauhaa.

Viime aikoina olen viihtynyt paremmin salilla. On ollut jotenkin helppo raahautua sinne ja seurata johtajaa. Nyt parin päivän ulkoilun jälkeen olen kuitenkin taas tajunnut, miten hyväksi se raitis ilma ihmiselle onkaan.

Saan ajatukset muualle, saan happea. 

Pienenä halusin vaatimattomasti muuten oppia lentämään. Olin varma, että jos oppii vain juoksemaan tarpeeksi nopeasti, niin kyllä sitä sitten lopulta nousee ilmaan...

Ihan niin hyvää pikakiituria minusta ei ole vielä tullut. Edelleen noudatan samaa periaatetta kuin aloittaessani, ei paineita. Aloituksesta voit lukea ajatuksiani täältä :)

Juokseminen ei ehkä paranna maailmaa, mutta sisältä päin se kyllä korjaa hetkittäin jotain. Vaikka sitten juoksisi sen sata metriä. Tsemppiä sinulle, kanssalenkkeilijä! Olet oman elämäsi paras ja nopein. 

Onko teillä liikunnan parissa takuuvarmoja lajeja, joiden parissa arki unohtuu? 

EN: Screw calm and go running.

"Kevään" ensimmäinen lenkkiyritys

Nukuin viime yönä 12 tuntia ja samalla ohi aamujumpan. Lihakset tuhannen jumissa päätin sitten lähteä aamulenkille, kaupungissa kadutkin ovat jo sulaneet...

No ei ihan niinkun strömsössä.

Lenkkipolkuni on vielä usemapia senttejä paksun lumi-jää kerroksen alla ja kävelytiet näyttävät paikoitellen enemmän luistinradalta. Ei ehkä vielä ihan juoksukeli siis.

Lenkkeilyharrastukseni on jäänyt tämän vuoden puolella tauolle, vielä ennen joulua sain usein kaverin mukaan pakkaskävelylle. Toiveissa on elvyttää tämä juttu vielä kesää kohden sillä näillä näkymin  pidän salitaukoa kesä-heinäkuun.

Hiki tuli kuitenkin ja syke nousi, lähinnä sen takia että pelkäsin niin paljon että liukastun ja kuuluu napsahdus jostain.

EN: My first jog in this "spring" was a frightening experience. I think I wait until the snow is gone. It was kind of slippery, one might say... 

Kuntosalipeloista osa 1: eli kuinka joskus näin levypainon ja juoksin karkuun

Tämä juttu on pyörinyt toteutuslistalla luvattoman kauan, mutta tiedättekös ettei ole mitään parempaa päivää kirjoittaa tätä kuin juuri tänään. Tänään nimittäin voitin yhden pelkoni ja menin bodypumppiin.

Tai siis teknisesti kirjoitin eilen, sillä aion ajastaa tämän huomiselle. Ja tunti ei periaatteessa kulje salillani tuolla nimellä. Mutta kuitenkin. Saitte idean.

Yksi suurimmista ahdistuksen ja pelon aiheuttajista kuntosalilla on minulle aina ollut painojen nostelu. Osaksi varmaan siitä syystä, etten ole hirveän vahva. Olen itse asiassa tosi rimpula (minua hävettää vahvojen ihmiten seurassa). Toisekseen siksi, etten tiedä painojen nostelusta tai voimaharjoittelusta yhtikäs mitään. Suurimpana tekijänä on, niinkuin monissa turhissa peloissa, se etten ole uskaltanut kysyä keneltäkään, miten minun pitäisi tämän asian kanssa toimia.

Pelkäsin, että koska en tiedä mitä painoja tarvitsen tai miten ne laitetaan tankoon, niin minulle nauretaan.

Tiedän että se on typerää.

Mutta varmasti jokainen meistä on joskus jännittänyt saman tyyppisessä tilanteessa. Olen monesti kuullut että ihmiset eivät tohdi mennä tanssitunnille tai esimerkiksi zumbaan, koska pelkäävät etteivät osaa. Pysy rytmissä. Minulla on pitkä tausta liikunnan kanssa ja varmaan keskivertoa parempi kordinaatiokyky. Ja silti tälle tunnille meneminen ahdisti niin pirusti. Entäs jos en osaa nostella painoja?!

Kuvan löysin täältä

Tänä vuonna olen asettanut itselleni muutaman pienen tavoitteen joista yksi on, että mene edes muutaman kerran ainakin toisen jalan varpailla pois omalta mukavuusalueeltani. Kokeilen. Enkä rankaise itseäni jos menee pieleen. Tämän innostamana (tai ehkä enemmänkin pakottamana :) ) päätin, että käyn kokeilemassa salini ryhmäliikuntavaihtoehdot suunnileen läpi. Salillani on sellainen "treenipassi" systeemi, johon sitten merkitään missä on käynyt. Koska luonteeltani on sellainen, etten pysty luovuttamaan kun kerran aloitan, niin yhden tunnin (ja yhden raksitetun ruudun) jälkeen en voinut jättää projektia enää kesken.

Välttelin painonnostelutuntia monta viikkoa. Keksin kaikenlaisia syitä. Kävin muilla tunneilla, mutta asia painoi minua. Ei se voi olla niin vaikeaa, ajattelin lopulta. Käyhän siellä muitakin ihan tavallisia ihmisiä. Ja niin minä sitten vain menin.

Ja niinkuin yleensä typerien pelkotilojen kanssa, ne osoittautuivat täysin turhiksi. Ohjaaja oli tosi ystävällinen ja neuvoi minulle alkupainot. Kysyin viereiseltä tytöltä miten steppilaudan saa korkeamalle ja hän hymyili ja tuli auttamaan. Painojen kiinnitys on niin yksinkertainen juttu, että apinakin olisi osannut itse päätellä sen. 

Rimpula olen edelleen ja huomenna sattuu ihan varmasti joka paikkaan, vaikka pienillä painoilla teinkin. Kuitenkin sisäinen ilo on niin valtava etten usko että pieni jäykkyys pilaa tätä minulta, ainakaan lopullisesti. 

Menen ehkä joskus uudestaan. Minusta olisi mukava olla vahva. 

Treenipassissa on vielä pari ruutua ruksaamatta, mutta heittämällä kovin vastus on ylitetty. Minut.

Muita jännittäjiä? Kertokaahan omat hetkenne.

Back to basics

Olen tuijotellut uutta kenkälaatikkoani niin nostalgisena että meinaa välillä nousta kyynel toiseen silmänurkkaan. Tiedän mitä ajattelette, typerää materialistista tunteilua. Kerron teille kuitenkin, että tunteilu johtuu näihin kenkiin liittyvästä lujasta siteestä, joka muodostui aikanaan kovimpina treenivuosinani. Muistan aina, kun kaivoin laatikosta aikanaan mustat Reebokin prinsessani ja mietin että nyt olen urani huipulla :)

Noista vuosista on jo aikaa. Treenasin prinsessani puhki ja sitten käytin niitä varmuuden vuoksi siivoustöissä kolme vuotta työkenkinä. Lopputulos oli aika räjähtänyt. Kyseinen pari löytyy silti yläkaapin peränurkasta vieläkin. Ei voi heittää pois kenkiä joilla tanssin elämäni onnellisimman ajan läpi.

Nyt oli uuden parin aika.

EN: I used to have these shoes in black, but I wore them for so many years that they actually fell apart. I always remember my happy years with dancing when I see these. It was time for a new pair. Now I don't have any excuse to stay home in the evening... exercise calls.

It's weird how you get all setimental with a pair of shoes.

Uusi takki

Unohduin johonkin koko viikoksi, mutta nyt olen täällä taas. Ja ensi viikolla ei käy näin, lupaan.

Takana on vähän erilainen viikonloppu kuin suunnittelin. Olin menossa Jyväskylään, mutta olin ostanut liput itselleni väärinpäin. Eli menon perjantaille JKL-TRE kun Tampereelta olisi pitänyt lähteä... Että näin. Vastahan tätä väliä on suhattu 14 vuotta, ei voi kaikessa vielä voi onnistua.

No, jäin sitten kotiin ja vietin viikonlopun vähän toisenlaisessa seurassa ja ihan kivaa oli sekin. Tänään kävin salilla tekemässä niit PT:n käskemiä juttuja ja olin tyytyväinen itseeni. Tykkään älyttömästi tuosta salista. Luulen, että se voi olla jopa yksi tämän vuoden parhaista jutuista :)

Olen kaipaillut salimatkoille tuulenpitävää takkia ja alennusmyynneistä sitten nappasin tämän. Tykkään paljon takin yksinkertaisuudesta enkä aio hämääntyä tuosta pinkistä tehostevärinä, sitä on kuitenkin niin  vähän. Piristää vaan lumen ja jään keskellä...

Eka kerta

Tänään oli todella jännittävä päivä.

Treenasin ensimmäistä kertaa ikinä personal trainern kanssa.

Blogiani kauemmin lukeneet muistanevat ehkä, että en ole koskaan käynyt kuntosalilla. En ole ikinä edes kävellyt juoksumatolla. Aiempi kuntosalikokeilunikin keskittyi puhtaasti ryhmäliikuntaan, koska salilla käyminen hirvittää. Niinpä tämä oli aika kova paikka pienelle ihmiselle.

Kuntosalijäsenyyteeni kuuluu kaksi treenikertaa PT:n kanssa, tämä on kai aika yleistä. Kahdella kerralla tehdään minulle oma ohjelma ja sitten voin jatkaa itse tai jos raha riittää niin ostaa lisää aikaa ammattilaisen kanssa :) Tänään oli siis ensimmäinen kerta, ensi viikolla toinen. Nyt on viikko aikaa testata näitä juttuja ja ensi kerralla voidaan tehdä muutoksia jos en ole tyytyväinen tai tuntuu, että haluan tehdä enemmän jotakin tiettyä.

Ja voi, jos saisin valita niin treenaisin aina PT:n kanssa! En enää ihmettele pätkääkään, miksi tämä on julkisuuden henkilöillä (=lue:rikkailla), niin yleistä. Mikään ei ole motivoivempaa kuin se, että joku patistaa vieressä ja ennenkaikkea kehuu koko ajan vaikka olisit maailman paskin <3 

Tärkeimmät oivallukset: 

• juoksumatolta ei sinkoa mihinkään yhtä äkkisesti
• on tosi tosi kivaa, kun jaksat tehdä viisi leuanvetoa niin, että laitteessa on suunnilleen oman painosi verran helpotusta ja joku hokee koko ajan vieressä "menee ihan tosi hyvin, jatka vaan" tai "ihan tosi hienosti jaksat" tai "hyvä hyvä"

Minulle sattumusten kautta valikoitunut PT oli ihan supermukava ja ymmärsi tavoitteeni hyvin. Nyt pitää vain voittaa pelkonsa ja mennä tekemään ne samat jutut yksin. Osaatteko te kaikki kävellä juoksumatolla vai löytyykö kohtalotovereita? Huimaako ketään muuta sen jälkeen? 

Joskus käy näin

Olin suunnitellut että herään aamulla innostu hihkuen ja suuntaan heti salille. En ole päässyt moneen päivään, oli joulu ja no... sitä rataa.

Aaamulla ei kuitenkaan yhtään tuntunut siltä, että haluaisin nousta. Itse asiassa vieläkään ei ole tuntunut siltä ja kello on nyt kaksi. Tarmokkaimmat suoritteet tänään: leivän tekeminen ja muutaman rivin kirjoittaminen.

Vaikka tiedän ettei aina pysty, niin silti vähän harmittaa. 

Olen tykännyt tosi paljon siitä tunteesta, kun aloittaa aamun liikunnalla ja sen jälkeen päivä vain rullaa eteenpäin.

Tämä päivä ei ole rullannut mihinkään.

Ehkä toisina päivinä tarvitaan enemmän suklaakakkua kuin cardioharjoittelua?

Liikkumiskuulumiset joulukuulta

Nämä ei oikein selkeästi tilastojen mukaan kiinnosta ketään, mutta sitkeästi jatkan liikunta-aiheen parissa. Sillä nyt se on sitten tehty. Liitytty kuntosalille. Taas. 

Olen käynyt kaksi kertaa zumbassa ja pitäisi kai sanoa että hyvältä tuntuu. Ja tuntuukin, tavallaan. Sali on kiva ja uusi ja viihtyisä. Ja pääsee pitkästä aikaa saunaankin. 

Tuntuu, että kroppa kaipaa tällä hetkellä enemmän hoivaa, liikkuvuutta ja huolenpitoa kuin tappotreeniä. Ja uskon, että näissä kannattaa kuunnella itseään (paitsi jos se estää lähtemästä ollenkaan). Niinpä yritän keskittää voimani venyttelyyn, pilatekseen ja sellaiseen rauhalliseen ja rohkaisevaan "kyllä se tästä"-liikuntaan. Tuntuu jotenkin vuodenaikaan sopivaltakin.

Kuva on Scandic Malmenista, joka oli remontissa. Tuntuu, että olen itsekin vähän remontissa. Mutta jotakin siis tapahtuu!

P.s Osallistukaa arvontaan, vielä on päiviä jäljellä :)

Sudenkuopasta kipuaminen

Halusin vielä tulla kirjoittelemaan hiukan.

Tulin äsken lenkiltä ja nyt istun käpertyneenä untuvapeittoon. Ulkona oli superkylmä.

Tai ei ehkä vielä superkylmä. Mutta kylmä.

Puhuttiin juuri siitä, miten Suomessa asuvana voisi oikeasti ajatella panostavansa siihen talvipukeutumiseen. Että olisiko se oikeasti niin paha sijoittaa kerran kunnolla sellaisiin vaatteisiin joilla oikeasti tarkenee. Tai sellaisiin, joissa olisi mukava liikkua talvellakin.

Minun on pikkuhiljaa alettava kaivautua ulos siitä ajattelutavasta, että urheiluvaatteet ovat niitä, jotka ovat liian huonossa kunnossa muualla käytettäviksi :) Oikeissa tamineissa kun on huomattavan paljon mukavampi olla. Varsinkin nyt, kun lämpötila laskee...

Lämpötilan lasku ja motivaation vajoaminen kuoppaan ovat myös herättäneet mietteitä kuntosalille paluusta. Vanhemmat lukijat muistanevatkin viime kertaisen, ei-niin-onnistuneen (4kk? kestäneen) kokeilun. Keskiviikkona olisi tutustumisaika, saaa nähdä. Vaikka olenkin saanut itseni jälleen ulos muutamia kertoja viikossa, ei lenkkeily oikein noilla asteilla käy liikunnasta. 

Pienempi luovutusvaara sisäurheilussa? Nähtäväksi jääköön. 

Tanssisaliin olen näköjään edelleen ollut liian kiireinen pelkuri :). Uutta vuotta odotellessa ja uusia kujeita! Siihen asti voisin heilua vaikka kahvakuulan kanssa. Muistin juuri kuvaa kaivaessani, että minultahan löytyy niitä kaksin kappalein!

Sudenkuoppa lenkkipolulla

Viime viikko meni useamman jutun kohdalta ohi. Niin myös lenkkeilyn.

Tänään mentiin vähän ottamaan happea, mutta koko kroppa on ihan tukossa. Vähän niinkuin pääkoppakin.

Miten sitä saisi energiaa tähän pimeyteen, kun välillä tuntuu ettei jaksaisi nousta edes sängystä?

Huomaan kyllä, että lenkkipolulta on helppo lintsata nyt kun pimenee ja jalka alkaa painaa samaa tahtia sydämen kanssa. On ikävä enemmän ja ihmisiä ympärillä vähemmän. Ja toisaalta kaipaa enemmän aikaa itselleen.

Pelastusrengas jäässä...

Eihän maassa, jossa on ainakin 6kk vuodesta pimeää, voi masentua sen takia? Kyllähän, kun täällä lapsesta asti on kasvanut pimeän menninkäisenä niin luulisi että tottuu. Älytöntä.

Tähän sudenkuoppaan en oikeasti halua humpsahtaa, koko syksy on mennyt lenkin osalta niin hyvin. Ehkä painelen hankkimaan jotain supervärikästä lenkkivaatetta ja lampun, jotta ei pelota tuolla niin paljon. Haluan olla iloinen ihan sen 12 kuukautta vuodesta. 

Miten te sen teette, oi ympärivuoden lenkkeilevät tai muuta liikuntaa harrastavat superihmiset?

Juoksemisesta ja motivaatiosta

Oikeasti olisi kai pitänyt otsikoida "lenkkeilystä...", koska teknisesti myös kävelen usein. Mutta se olisi kuulostanut jotenkin keski-ikäiseltä.

Ajattelin kirjoittaa hiukan tästä uudesta harrastuksestani nyt (muutakin kuin kenkäasiaa), kun muutamia kuukausia on jo menty onnistuneesti eteenpäin. Onnistuneella kehityksellä tarkoitan, että lenkille lähdöstä on hiljalleen tullut osa elämää ja tietynlaista arkirutiinia. Minä haluan lähteä ulos.

Pohjaksi tälle kaikelle; olen aina vihannut lenkkeilyä. Tanssivuosinani en voinut käsittää kuinka joku jaksaa vain jolkotella eteenpäin, sehän on koko ajan sitä samaa liikettä. Minulla on myös aina ollut huono kestävyyskunto, koska treenini on aina keskittynyt nopeaan ja räjähtävään voimaan. Tämäkään ei ole varsinaisesti innostanut juoksuharrastuksen pariin. Minulla on tapana vältellä asioita, joissa en ole heti tai heti kohta hyvä.

Tanssista on tullut tosiaan pidettyä nyt jo kahden vuoden tauko, erilaisistakin syistä jotka sinänsä ovat oma tarinansa. Aloitin vuosi sitten uuden työn, jossa en liiku vaan istun päivät pitkän näppäimistöä hakaten. Viime vuosi ja varsinkin kevät ovat olleet raskaita, eikä minulla ole ollut energiaa liikkua. Ja sitten yhtenä päivänä kesän lopulla heräsin. Olin väsynyt ja joka paikkaan sattui.

En tarkkaan muista, miksi ensimmäisen kerran lähdin. Jos rehellisiä ollaan, niin varmaankin siksi että ajattelin että "tätä voi ainakin prkl tehdä ilmaiseksi". Tarvitsin happea ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ja yhtä äkkiä se alkoikin toimia. Screw calm and go running... 

Kuva weheartit.com

Inhoan sellaisia blogeja ja lehtiä, joissa kerrotaan juuri tätä tarinaa uudestaa ja uudestaan. "Kuinka syvästi vihasin liikuntaa ja sitten löysin sen ilon". Ihan tuosta vaan. Omalla kohdallani lähtökohta oli kuitenkin helpompi, sillä en minä liikuntaa vihaa. Oma kroppa oli joskus tärkein asia, joka minulla oli ja näinpä se kai saisi olla vieläkin. Uskon, että tarvitsin sisätyön, jotta aloin kaipaamaan ulos. Aikaisemmat työni ovat olleet fyysisiä, joten päivän jälkeen ei ole ehkä yhtä paljon kaivannut rasitusta kuin nyt (ja myös sitä ulkoilmaa!). 

Parissa kuukaudessa olen huomannut selkeän eron olossa ja myös paino on pudonnut hiukan. Myös oma jaksaminen kasvaa lenkki lenkiltä ja on motivoivaa huomata, kuinka sitä jaksaa vielä yhden sähkötolpan välin :) Tämä osa lenkkeilyhypetyksestä on siis totta, oman kehityksensä huomaa kyllä. Uskon, että aloittainen on varmasti aina perseestä, oli laji mikä tahansa. Parin kuukauden jälkeen kuitenkin sitä joko taipuu ja alkaa tuntea jotakin muutakin tai sitten ko. juttu ei vain ole sinua varten. En uskalla vieläkään arvailla, kuinka kauan tämä jatkuu omalla kohdallani. Ei se ilo joka päivä tule ihan tuosta vaan. Välillä tämä on edelleen ihan perseestä. Talveksi on joka tapauksessa kehitettävä joku korvaava laji, sillä ainakaan omia keuhkojani ei ole suunniteltu pakkasessa juoksenteluun. Nyt kuitenkin tuntuu hyvältä.

En juokse sykemittarin kanssa, en laske kaloreita tai tavoittele mitään tiettyä matkaa tai aikaa. Jos jonakin päivänä tuntuu, että haluan juosta täysiä 200 metriä ja kävellä loppumatkan, niin sitten teen niin. Jonakin päivänä juoksen, tai hölkkään, toisena pelkästään kävelen. Varmasti teen tuhansia virheitä ammattilaisten silmissä, mutta tiedän kyllä ettei minusta tule maratoonaria. Tärkeintä on tässä vaiheessa mielestäni se, että lähden lenkille. 

Jään siis tutkailemaan, kuinka pitkään tämä onnistuu. Muita liikkunnan kanssa taistelijoita? Kaikki vinkit otetaan vastaan liittyen siihen hetkeen kun ulkona on kymä ja sataa, sisällä on lämmintä ja suklaata. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin itsestään huolehtimisesta. Terveydestä. Jännä, että siitä on välillä niin hankala motivoitua. 

Lisää liikuntajuttuja tulee jatkossakin, jollei yleisö vastusta? Lupaan, ettei liian usein. Tai liian pitkiä... niinkuin tämä.

"Näillä pääsee tosi lujaa"

Minun piti ostaa uudet juoksukengät.

Menin ensimäiseen urheilukauppaan (Stadium) ja kysyin apua myyjältä. Myyjä valitsi kaksi paria ja minä niistä sitten sen, josta tykkäsin enemmän.

Myyjä oli just hyvä. "Tykkään itse näistä kengistä, koska ne ei vahingoista jalkaa. Tuntuu vähän niinkuin ei olis lenkillä käynytkään. Ja näillä pääsee tosi lujaa."

Eilen kävin testaamassa. Pääsin tosi lujaa monta metriä. Eikä kyllä sattunut jalkoihin, sillä lailla väärällä tavalla. Varpailla on omituisen paljon tilaa, kuulemma juoksukengissä pitää olla. Omituista, kun kaikkien sämpyläkenkien jälkeen voi lenkin aikana heilutella varpaitaan.

Luin jostain inspiroitumissivustolta että "I am a runner because i run. Not because I run fast. Not because I run far." 

Inspiroitunutta keskiviikkoa!

Just do it

Ei kaiken tarvitse olla aina niin tasapainoista, hyvinvoivaa ja suunnitelmallista.

Tärkeintä on että yrittää.

Takaisinmaksun aika

Viime viikonloppuna vietin lauantai-iltaa Jyväskylässä Paybackissä hengaillen. Oli vanhoja ja uusia tuttuja, huippuja tanssijoita ja äärimmäisen hieno meininki. Iloinen ja onnellinen tunnelma. Voi teitä jotka ette olleet siellä, ensi vuonna paikalle.

Tarkoituksena ei ole nyt kylläkään puhua itse jameista sen enempää. Paitsi vielä se, että Soul Valpio on aika ihana orkesteri ja että minä-vastaan-muusikko oli todella todella parasta mitä on tapahtunut hetkeen. Kiitos järjestäjille :)

No, mutta. Niille, jotka eivät tiedä, minulla on pitkä tanssihistoria. Olen pitänyt nyt parin vuoden luovan tauon. Ja nyt, nyt ehkä tuntuu taas että voisin palata treenisaliin.

Kaipaan sitä, että tunnen oman kroppani ja tiedän että se voi hyvin. Tytön voi ottaa tanssimasta mutta tanssia ei ilmeisesti voi ottaa tytöstä. Joten pelokkaana ja innostuneena olen hiukan selannut tuntitarjontaa. Varovaisesti.

Jatkoa seuraa tästä aiheesta, ehkä. Jos vain pääsisin itseni yli. Niinkuin tänään todettiin kahvilla kaverin kanssa, monesti sen jälkeen ei muita esteitä edes edessä näy.

Onko siellä muita, jotka ovat palanneet jonkin rakkaan asian pariin pitkän tauon jälkeen, jännittikö yhtään? Tai oletteko kenties löytäneet uusia, kivoja harrastuksia? Ylittäneet itsenne?

Ihan varppina olisin tänään mennyt lenkille...

Lämpötila tuolla kymmenessä asteessa. 

Ja kaikista päivistä juuri tänään olisin halunnut lenkille. Ulos hengittämään ja hikoilemaan kaiken ensimmäisenä työpäivänä kertyneen toimistöpölyn. Harmi.

Koska olen sokerista ja varpaani ovat ihan jäässä niin vetäydyn peiton alle. Hahaa! Lusmuilu jatkukoon.

Niin, ja kerrottakoon että väritin kuvaa vähän jotta näyttäisi kivemmalta. Oikeasti näyttää ihan harmaalta ja inhottavalta.