keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Juoksemisesta ja motivaatiosta

Oikeasti olisi kai pitänyt otsikoida "lenkkeilystä...", koska teknisesti myös kävelen usein. Mutta se olisi kuulostanut jotenkin keski-ikäiseltä.

Ajattelin kirjoittaa hiukan tästä uudesta harrastuksestani nyt (muutakin kuin kenkäasiaa), kun muutamia kuukausia on jo menty onnistuneesti eteenpäin. Onnistuneella kehityksellä tarkoitan, että lenkille lähdöstä on hiljalleen tullut osa elämää ja tietynlaista arkirutiinia. Minä haluan lähteä ulos.

Pohjaksi tälle kaikelle; olen aina vihannut lenkkeilyä. Tanssivuosinani en voinut käsittää kuinka joku jaksaa vain jolkotella eteenpäin, sehän on koko ajan sitä samaa liikettä. Minulla on myös aina ollut huono kestävyyskunto, koska treenini on aina keskittynyt nopeaan ja räjähtävään voimaan. Tämäkään ei ole varsinaisesti innostanut juoksuharrastuksen pariin. Minulla on tapana vältellä asioita, joissa en ole heti tai heti kohta hyvä.

Tanssista on tullut tosiaan pidettyä nyt jo kahden vuoden tauko, erilaisistakin syistä jotka sinänsä ovat oma tarinansa. Aloitin vuosi sitten uuden työn, jossa en liiku vaan istun päivät pitkän näppäimistöä hakaten. Viime vuosi ja varsinkin kevät ovat olleet raskaita, eikä minulla ole ollut energiaa liikkua. Ja sitten yhtenä päivänä kesän lopulla heräsin. Olin väsynyt ja joka paikkaan sattui.

En tarkkaan muista, miksi ensimmäisen kerran lähdin. Jos rehellisiä ollaan, niin varmaankin siksi että ajattelin että "tätä voi ainakin prkl tehdä ilmaiseksi". Tarvitsin happea ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ja yhtä äkkiä se alkoikin toimia. Screw calm and go running... 







Inhoan sellaisia blogeja ja lehtiä, joissa kerrotaan juuri tätä tarinaa uudestaa ja uudestaan. "Kuinka syvästi vihasin liikuntaa ja sitten löysin sen ilon". Ihan tuosta vaan. Omalla kohdallani lähtökohta oli kuitenkin helpompi, sillä en minä liikuntaa vihaa. Oma kroppa oli joskus tärkein asia, joka minulla oli ja näinpä se kai saisi olla vieläkin. Uskon, että tarvitsin sisätyön, jotta aloin kaipaamaan ulos. Aikaisemmat työni ovat olleet fyysisiä, joten päivän jälkeen ei ole ehkä yhtä paljon kaivannut rasitusta kuin nyt (ja myös sitä ulkoilmaa!). 

Parissa kuukaudessa olen huomannut selkeän eron olossa ja myös paino on pudonnut hiukan. Myös oma jaksaminen kasvaa lenkki lenkiltä ja on motivoivaa huomata, kuinka sitä jaksaa vielä yhden sähkötolpan välin :) Tämä osa lenkkeilyhypetyksestä on siis totta, oman kehityksensä huomaa kyllä. Uskon, että aloittainen on varmasti aina perseestä, oli laji mikä tahansa. Parin kuukauden jälkeen kuitenkin sitä joko taipuu ja alkaa tuntea jotakin muutakin tai sitten ko. juttu ei vain ole sinua varten. En uskalla vieläkään arvailla, kuinka kauan tämä jatkuu omalla kohdallani. Ei se ilo joka päivä tule ihan tuosta vaan. Välillä tämä on edelleen ihan perseestä. Talveksi on joka tapauksessa kehitettävä joku korvaava laji, sillä ainakaan omia keuhkojani ei ole suunniteltu pakkasessa juoksenteluun. Nyt kuitenkin tuntuu hyvältä.

En juokse sykemittarin kanssa, en laske kaloreita tai tavoittele mitään tiettyä matkaa tai aikaa. Jos jonakin päivänä tuntuu, että haluan juosta täysiä 200 metriä ja kävellä loppumatkan, niin sitten teen niin. Jonakin päivänä juoksen, tai hölkkään, toisena pelkästään kävelen. Varmasti teen tuhansia virheitä ammattilaisten silmissä, mutta tiedän kyllä ettei minusta tule maratoonaria. Tärkeintä on tässä vaiheessa mielestäni se, että lähden lenkille. 

Jään siis tutkailemaan, kuinka pitkään tämä onnistuu. Muita liikkunnan kanssa taistelijoita? Kaikki vinkit otetaan vastaan liittyen siihen hetkeen kun ulkona on kymä ja sataa, sisällä on lämmintä ja suklaata. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin itsestään huolehtimisesta. Terveydestä. Jännä, että siitä on välillä niin hankala motivoitua. 

Lisää liikuntajuttuja tulee jatkossakin, jollei yleisö vastusta? Lupaan, ettei liian usein. Tai liian pitkiä... niinkuin tämä.

4 kommenttia:

  1. Itse oon käyttänyt sellasta salin kanssa, että kun on päiviä jolloin ei vaan jaksa tai kiinnosta, päätän kuitenkin mennä sinne väkisin, ja lohduttaudun sillä, että jos vielä sillon kun sinne on päässyt tuntuu ettei pysty, lähden takaisin kotio. Vielä kertaakaan niin ei ole käynyt, että reeni olis jäänyt väliin. Kaikista vaikeinta ainakin itselle tuntuu olevan lähteminen. Kun salille pääsee, ei osaa lähteä tekemättä mitään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä niin totta, lähteminen on se vaikein osuus. Terveisin-katson-nopsaa-onko-tullut-yhtään-kommenttia -ja-menen-sitten.

      Jälkeenpäin on yleensä sitten hyvä mieli ja kivempikin köllöttää loppuilta, kun on vähän uurastanut ensin...

      Poista
  2. Itsensä ylös saaminen onkin se isoin juttu. Olen hirween ylpee sinusta että olet saanut lenkkeilystä rutiinia! Itsellä koko liikunnan elvyttäminen on hieman työn alla.. Nyrkkeilya harrastaessani jaksoin juosta 50min kävelemättä ja se oli oikeasti aika kivaa! Kun ottaa huomioon, että olen aina ollut liikkatunneilla se, joka valittiin joukkueeseen viimeisenä.
    Liikunnalla on tosi suuri merkitys itseensä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Eikai ne siis turhaa sitä hehkuta.. Mun mielestä sulla on hirmu hyvä asenne koko hommaa kohtaa, että tekee vain itselleen ja että itselle tulee siitä hyvä olo :) Keep on going!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos.
      ja tsemppiä sinnekin, lenkkipoluille tai mihin nyt ikinä :)

      Poista