Banaanikakku

Lauantain kunniaksi herkkuohjetta. En ollut tehnyt tätä varmaan kymmeneen vuoteen, mutta oli kyllä huippuhyvää. Tällä ohjeella taikinasta riittää kahteen leipävuokaan. Tekijästä riippuen.

Eikä se ole niin tarkkaa näiden määrien kanssa. Itse mittailin sokerin ja jauhot kahvikupilla (vajaa 2 kuppia sokeria ja 3 kuppia jauhoja).. Että toivottavasti tämä "virallinen" ohje vastaa jotenkuten todellisuutta. 

3 kananmunaa

3 sokeria 

1 dl kermaa

1 tl soodaa

200g sulatetua voita/ margariinia

2-3 banaania

 5 dl jauhoja

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

Voitele vuoat ja korppujauhota ne kevyesti. Muussaa banaanit haarukalla ja sulata rasva.

Vaahdota voit ja sokeri vaahdoksi. Sekoita sooda kermaan ja lisää joukkoon. Lisää seuraavaksi sula rasva sekä banaanit ja lopuksi jauho, johon olet sekoittanut leivinjauheen ja vaniljasokerin. Jaa taikina vuokiin ja paista 200 asteessa kunnes kakku alkaa hieman irrota reunoista. Voit koittaa kypsyyttä haarukalla jos olet epävarma. Muistelisin, että paistamiseen meni noin puolisen tuntia.

P.s Tuo uusi säkövatkain on ihan paras. Tehokas ja hiljainen. Niin ruma että on melkein jo hieno :)

Jyväskylässä tapahtuu: Oh Clare

Mainostan seuraavaa tahoa omasta halustani. Tanssijuttuja on mukava jakaa, seuraa siis mainos:

Jos olet Jyväskylässä ensi viikonloppuna, niin suuntaa ihmeessä Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle katsomaan Nollapisteen Elsa ja Malwiina Heikkilän duetto Oh Clare! Lisätiedot alla. Menisin itse, mutta olen taas väärässä kaupungissa...

Kuva lainattu 

OH, CLARE29.9. klo 13 ja 17 

Jyväskylän kaupunginteatteri, pieni näyttämö.

Koreografi: Elina Pirinen

Tanssijat: Elsa ja Malwiina Heikkilä

Tuotanto: Elsa ja Malwiina Heikkilä sekä Elina Pirinen

Liput: 15 /10 euroa

Koreografi Elina Pirisen koko illan uutuusteos Oh, Clare on esitys kahden naisen välisestä suhteesta. Se hylkii kilpailua, kateutta, ivaa. Se hellii ja vaalii solidaarisuutta, keskinäistä kannustamista ja ylitsevuotavaa ihailua ilman piilotettuja agendoja. Teoksen tanssivat jyväskyläläislähtöiset tanssijat Elsa ja Malwiina Heikkilä, joiden oikea siskossuhde luo persoonallisen, suoran, humoristisen ja kauniin maaperän tanssille, tekstille ja musiikille. Teos jaettavaksi niin sisarusten omaaville, sisarkaihoisille kuin solidaarisuusnälkäisille naisille ja miehille.

Jo tekstin perusteella vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Tsemppiä tytöt esityksiin! Toivottavasti näen tämän jossain myöhemmin...

Apinan arkistoista: peitto pikkuiselle

Kummityttöni on jo oli yksivuotias.. voi sentään. Tässä vielä ohje hänelle tehtyyn peittoon <3 Julkaistu alunperin 04/2011.

Elämääni on tänä kesänä saapumassa muiden muutosten lisäksi yksi aivan erityinen pieni henkilö, joten oli aika aloittaa jonkun aikaa hautunut peittoprojekti. Inspiraation sain taas Kalastajan vaimolta, mutta ihan itse askartelin hienon kaaviokuvan:

Neulon peittoa tasona, reunuksen silmukat neulotaan oikein sekä oikealla että nurjalla puolella. Reunus on siis 4 riviä alareunassa ja neljä silmukkaa molemmissa sivuissa. Muutoin peitto on "tilkullinen", O= sileä neule ja X= helmineule. Jokainen ruutu on 10 silmukkaa leveä ja  14 riviä korkea. Oliko sekavaa? Idea selviää varmaan kuvasta :)

Peittoa on mukava tehdä, mutta tästä tulee taas kerran todellinen lankasyöppö. Olen tehnyt nyt n. puolitoista ruutua ja lankaa on mennyt 100g :) Tarvitsen jonkun parikymmentä kerää lisää...

Lankana on tällä kertaa Dropsin Eskimo, peitosta tulee aika paksu. Teen työtä 80cm pyöröpuikolla nro 8. Toivottavasti tämä valmistuu niin, että vauva on tarpeeksi pieni mahtuakseen peiton alle :D Laitan kuvaa valmiista työstä toivottavasti alkukesästä.

Ja kuvat valmiista työstä 07/2011:

Eilen vein tosiaan villapeiton omistajalleen. Vielä hän on niin pieni, että mahtuu vaikka vähän kierimäänkin :) Kummitädin hermo piti siis loppuun asti ja peitto valmistui ajallaan.

Edit 10/2013: Peiton mittoja on kyselty, omalla käsialallani tästä tuli about 90 x 75 cm. Lankaa kului  paljon... tavallisella vaa'alla ei saatu punnittua, mutta varmaankin noin kilon verran. 

Juoksemisesta ja motivaatiosta

Oikeasti olisi kai pitänyt otsikoida "lenkkeilystä...", koska teknisesti myös kävelen usein. Mutta se olisi kuulostanut jotenkin keski-ikäiseltä.

Ajattelin kirjoittaa hiukan tästä uudesta harrastuksestani nyt (muutakin kuin kenkäasiaa), kun muutamia kuukausia on jo menty onnistuneesti eteenpäin. Onnistuneella kehityksellä tarkoitan, että lenkille lähdöstä on hiljalleen tullut osa elämää ja tietynlaista arkirutiinia. Minä haluan lähteä ulos.

Pohjaksi tälle kaikelle; olen aina vihannut lenkkeilyä. Tanssivuosinani en voinut käsittää kuinka joku jaksaa vain jolkotella eteenpäin, sehän on koko ajan sitä samaa liikettä. Minulla on myös aina ollut huono kestävyyskunto, koska treenini on aina keskittynyt nopeaan ja räjähtävään voimaan. Tämäkään ei ole varsinaisesti innostanut juoksuharrastuksen pariin. Minulla on tapana vältellä asioita, joissa en ole heti tai heti kohta hyvä.

Tanssista on tullut tosiaan pidettyä nyt jo kahden vuoden tauko, erilaisistakin syistä jotka sinänsä ovat oma tarinansa. Aloitin vuosi sitten uuden työn, jossa en liiku vaan istun päivät pitkän näppäimistöä hakaten. Viime vuosi ja varsinkin kevät ovat olleet raskaita, eikä minulla ole ollut energiaa liikkua. Ja sitten yhtenä päivänä kesän lopulla heräsin. Olin väsynyt ja joka paikkaan sattui.

En tarkkaan muista, miksi ensimmäisen kerran lähdin. Jos rehellisiä ollaan, niin varmaankin siksi että ajattelin että "tätä voi ainakin prkl tehdä ilmaiseksi". Tarvitsin happea ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Ja yhtä äkkiä se alkoikin toimia. Screw calm and go running... 

Kuva weheartit.com

Inhoan sellaisia blogeja ja lehtiä, joissa kerrotaan juuri tätä tarinaa uudestaa ja uudestaan. "Kuinka syvästi vihasin liikuntaa ja sitten löysin sen ilon". Ihan tuosta vaan. Omalla kohdallani lähtökohta oli kuitenkin helpompi, sillä en minä liikuntaa vihaa. Oma kroppa oli joskus tärkein asia, joka minulla oli ja näinpä se kai saisi olla vieläkin. Uskon, että tarvitsin sisätyön, jotta aloin kaipaamaan ulos. Aikaisemmat työni ovat olleet fyysisiä, joten päivän jälkeen ei ole ehkä yhtä paljon kaivannut rasitusta kuin nyt (ja myös sitä ulkoilmaa!). 

Parissa kuukaudessa olen huomannut selkeän eron olossa ja myös paino on pudonnut hiukan. Myös oma jaksaminen kasvaa lenkki lenkiltä ja on motivoivaa huomata, kuinka sitä jaksaa vielä yhden sähkötolpan välin :) Tämä osa lenkkeilyhypetyksestä on siis totta, oman kehityksensä huomaa kyllä. Uskon, että aloittainen on varmasti aina perseestä, oli laji mikä tahansa. Parin kuukauden jälkeen kuitenkin sitä joko taipuu ja alkaa tuntea jotakin muutakin tai sitten ko. juttu ei vain ole sinua varten. En uskalla vieläkään arvailla, kuinka kauan tämä jatkuu omalla kohdallani. Ei se ilo joka päivä tule ihan tuosta vaan. Välillä tämä on edelleen ihan perseestä. Talveksi on joka tapauksessa kehitettävä joku korvaava laji, sillä ainakaan omia keuhkojani ei ole suunniteltu pakkasessa juoksenteluun. Nyt kuitenkin tuntuu hyvältä.

En juokse sykemittarin kanssa, en laske kaloreita tai tavoittele mitään tiettyä matkaa tai aikaa. Jos jonakin päivänä tuntuu, että haluan juosta täysiä 200 metriä ja kävellä loppumatkan, niin sitten teen niin. Jonakin päivänä juoksen, tai hölkkään, toisena pelkästään kävelen. Varmasti teen tuhansia virheitä ammattilaisten silmissä, mutta tiedän kyllä ettei minusta tule maratoonaria. Tärkeintä on tässä vaiheessa mielestäni se, että lähden lenkille. 

Jään siis tutkailemaan, kuinka pitkään tämä onnistuu. Muita liikkunnan kanssa taistelijoita? Kaikki vinkit otetaan vastaan liittyen siihen hetkeen kun ulkona on kymä ja sataa, sisällä on lämmintä ja suklaata. Loppujen lopuksi kyse on kuitenkin itsestään huolehtimisesta. Terveydestä. Jännä, että siitä on välillä niin hankala motivoitua. 

Lisää liikuntajuttuja tulee jatkossakin, jollei yleisö vastusta? Lupaan, ettei liian usein. Tai liian pitkiä... niinkuin tämä.

Mielenkiintoista

Olen seurannut REVS magazinen matkaa alusta asti, vaikka en ehkä aivan kohderyhmää olekaan. Kiinnostuin kuitenkin alunperin siitä, että joku tekee nyt jotakin aivan erilaista.

Tykkään lehden suuresta koosta, paksusta paperista ja kuvista, joita en aina tosin ymmärrä. Mutta eikai sitä tarvitsekaan aina ymmärtää, riittää että joku asia herättää tunteita. Kiinnostusta tai epävarmuutta. Tai mitä nyt tahansa.

Jään siis toistaiseksi REVSin matkaan ihmettelemään. On kivaa, että lehden voi toistaiseksi noutaa veloituksetta, Tampereella ainakin Design Boulevardilta joka on symppis kauppa ja tutustumisen muutenkin. Uusimman numeron saa nyt kahdella kansivaihtoehdolla. Pidän itse tuosta naismallista enemmän, mutta hienoja molemmat. Muita REVSiä seuranneita? Luetteko jutut vai katsotteko vain kuvia?

Seuraava kotiprojekti: kodinhoitonurkka

Täällä 26 neliön kopissa on kuin onkin vielä ainakin neliö käyttämätöntä tilaa! Niinpä päätin, että tarvitsen kodinhoitonurkkauksen.

Nurkkaan tulossa siis hyllykkö ja muutama laatikko säilytystä vasten. Ajattelin, että hyllyyn saisi sitten pinottus pyyhkeitä, lakanoita ja sellaista. Saisin sitten taas senkistä lisää tilaa jollekin muulle. 

Pienessä asunnossa suurin haaste on säilytystilan löytäminen. Sen jälkeen pitäisi saada vielä tehdyt ratkaisut vaikuttamaan vaivattomilta ja juuri tänne mitoitetuilta. Ei ole helppoa, mutta onhan minulla aikaa. Valmista ratkaisua varmaankin ensi viikolla. Joka tapauksessa se jää keittiön oven taakse, joten kunhan saan jotakin tehtyä niin voiton puolella ollan :)

Ihanaa vai ei?

Luin aamulla mielenkiintoisen jutun syyskuun Trendistä, siinä käsiteltiin blogien ihanuutta ja niiden muodostamaa kuvaa siitä, että elämä olisi aina jotakuinkin ruusuista. Jutussa pohdittiin, kaivattaisiinko blogimaailmaan enemmän arkirealismia.

On totta, että monet blogit edustavat vain sitä "kaunista arkea". Esineet asetellaan kuviin, asunto siivotaan, vaatteet silitetään ja kuvataan kasvot oikeasta kulmasta. Apinan päiväkirjan kanssa olen toiminut vähän milloin mitenkin. Esimerkiksi kosmetiikkakuvat otan mielelläni muualla, kuin vessan kaapin hyllyllä keltaisessa valossa. Joitakin kuvia asettelen hiukan, toisia en. Esimerkiksi kaikissa peilikuvissani vilahtaa usein kuivuvaa pyykkiä, petaamaton sänky tai jotakin muuta epämääräistä. Se johtuu kuitenkin enemmän siitä, etten ole ajatellut asiaa, kuin siitä, että olisin tietoisesti halunnut tuoda sitä "oikeaa elämää" tänne blogiinkin.

Itse olen tavallaan koko kysymyksen suhteen kannalla "en osaa sanoa". Liikaa arkirealismia en blogimaailmaan toivo. En halua lukea negatiivistä tilitystä (ellei se ole erittäin hyvin kirjoitettua) joka tuutista. Sitä on varmasti meillä jokaisella omassa elämässä jo tarpeeksi. Toisaalta taas huomaan piristyväni, kun joku bloggari päräyttää sieltä hattarakuplastaan edes aika ajoin että "perkele" ja paljastaa itsestään jotakin enemmän kuin vain sen Ruususen kuoren.

Trendin jutussa kirjoittaja pohti, onko vaaleanpuneinen maailma haitaksi ja alkaako todellisuus hämärtyä vain tätä ihanuutta läpikahlatessaan. Hän oli huomannut jättävänsä yhä useammin ikävät jutut ja esimerkiksi uutiset lukematta. Itse en ole tästä huolissani, seuraan uutisia ja muuta maailmaa edelleen saman verran kuin ennen blogimaailmaan tutustumistakin. Tässä suhteessa voisi kyllä vielä parantaakin! Koen kuitenkin, että blogit ovat vain yksi osa mediaa, yksi osa hömppäämaailmaa, yksi pieni osa omassa elämässäni. Tälle maailmalle on tietty aikansa viikosta, muille asioille on tietty aikansa viikosta. Miksi yhden asian pitäisi sulkea toinen pois?

Apinan päiväkirja pysyy jatkossakin yhtä realistisena tai epärealistisena kuin tähänkin asti. Ymmärrän hyvin myös jutussakin esiintyneen näkökulman siitä, ettei pahoja asioita blogeissa käsitellä niin usein jo pelkästään yksityisyyden suojelemisen takia. Tästä pidän itsekin kiinni, vaikka teitä onkin siellä verrattaen vain muutamia ja vaikka te kaikki olettekin tähän asti ihania olleet <3 On kuitenkin kivempi jakaa pääasiassa hyvää mieltä kuin pahaa mieltä.

Mitä mieltä te olette ja lukiko joku muu jutun? Onko blogeista tullut yksi suuri vaaleanpunainen hattaramaailma, vai onko tämän paikan tarkoituskin olla hiukan sievempi kuin elämän muuten?